Vauvan äitiys on kokonaisvaltaista puuhaa. Pieni ihminen on täysin riippuvainen minusta. Hän viettää aikaa rinnalla, haluaa olla sylissä, rakastaa hassuja ilmeitä ja äidin hiusten hiplaamista.
Annan itseni kokonaan tämän pienen ihmisen käyttöön. Pyyhin muistaessani kuolat olkapäältäni ja sipaisen pienten käsien möyhentämät hiukset korvan taakse. Annan rintaa, niin paljon kuin pieni ihminen haluaa. Köllöttelen vieressä, luen, laulan, kannan ja olen läsnä.
Illalla pieni ihminen haluaa nukahtaa tissiä imien ja hätkähtää hereille tunnin välein, ennenkuin mahdollisesti nukkuu parin tunnin pätkiä puolen yön jälkeen. Joskus olen illalla niin väsynyt, että normaali keskustelukin tuntuu ylivoimaiselle. Illan ravaan hyssyttämässä, tarjoamassa lisää rintaa, silittämässä ja rauhoittamassa. Katson kun tuo minun ruumiini kasvattama ja ruokkima ihminen rentoutuu, nukahtaa ja tuhisee unissaan.
Minua väsyttää taas. Kun en jaksa viihdyttää enempää, niin otamme yhteispäikkärit, jolloin pieni ihminen imee rintaa sydämensä kyllyydestä ja minä nukahdan tai yleensä en. Mutta tunnen oloni virkeämmäksi köllöteltyäni hetken. Pieni ihminen on nukahtanut ja minulla on tunti aikaa itselleni.
Pienen ihmisen päiväunien aikaan laitan ruokaa, maksan laskut ja hetken hengähdän. Joskus fiilistelen, juon kuppillisen teetä, nuuhkaisen ruusua ja mietin miten ohikiitävän pieni hetki tämä on meidän elämässä.
Pieni ihminen on kasvanut puoleen vuoteen hurjasti. Hän on utelias ja haluaa koskettaa kaikkea. Sanoo äiti, äiti, äiti. Minä kysyn mitä asiaa rakas ja pieni ihminen selittää, niin kuin vain puolen vuoden kokemuksellaan osaa.
Kokoajan pienestä ihmisestä kasvaa itsenäisempi ja minä saan ruumiini enemmän omaan käyttööni, mutta pienen hetken minä olen pienen ihmisen maailma ja hän on minun. Pieni ihminen antaa läheisyyttä, helliä nuolaisuja nenän päähän ja maailman ihanimpia hymyjä.
Kun minulla on hetki omaa aikaa, niin anna minun hengähtää ja pitää ruumiini itselläni. Anna minun olla minä.
